Ehkä en olekaan toivoton tapaus!

Pikkuhiljaa Fustra-tuntien myötä olen alkanut ajatella, että voisiko tosiaan olla niin, etten olekaan loppuelämääni jumiutuneiden lihasten vanki.

– Satu Paajanen –

Olen kärsinyt jumiutuneista lihaksistani jo todella kauan. Muistan niskani olleen jumissa jo lukioikäisenä ja mummoni hieroneen niitä . Sittemmin vuodet ovat vierineet, jumit ovat pysyneet ja oikeastaan vaan pahentuneet hiljalleen. Aina olen jumiutuneesta olostani kärsinyt ja välillä kokeillut jos jonkinlaisia jumppia ja hierontoja. Muistan kun kävin joskus 5 kertaa niksauttajallakin. Hän sanoi, että hän saa jumit kyllä laukeamaan, mutta ne ovat aina seuraavalla kerralla samanlaiset kuin ennenkin.

Muutaman tosi kipeän olon tai pahan noidannuolen jälkeen olen syönyt relaksanttejakin, mutta niistäkään ei ole ollut mitään apua. Olen monesti jo luovuttanut ja ajatellut, että nämä jumit on ja pysyy ja etten voi niille mitään. Jostain sain kuitenkin ajatuksen, että yritän vielä kerran kaikkeni, josko niistä voisin päästä eroon.

Fustrasta olin lukenut netistä, ja kuin ihmeen kaupalla sain lahjakortin näytetunnille ja varasin ensimmäisen ajan. Pikkuhiljaa Fustra-tuntien myötä olen alkanut ajatella, että voisiko tosiaan olla niin, etten olekaan loppuelämääni jumiutuneiden lihasten vanki. Olo on parantunut hiljalleen. Se on toki vaatinut lukemattomia treenitunteja ja turhautumista, mutta toki myös ilon ja onnistumisen tunteita.

Vaikka vielä on paljon tehtävää, olo on paljon parempi kuin ennen. Hankala olo on helpottanut huimasti! Mielen muutos on tullut pikkuhiljaa perässä: ehkä vielä joskus nämäkin lihakset saadaan sellaiseen kuntoon, että voin kantaa itseäni ryhdikkäästi. Ehkä en olekaan toivoton tapaus!